Näköjään on ihan välttämätöntä käydä jumpassa kaksi kertaa viikossa YKSIN. Muuten ei jaksa. Sunnuntaina on hermot ku viulun kieli muuten.

En tajua miten maailma on pullollaan ainoastaan sellaisia äitejä, joiden lapset ovat kilttejä ja ihania, nukkuvat kahden kuukauden iästä täysiä öitä, eivät kitise lattialla vaan viihtyvät pitkiä aikoja itsekseenkin, ovat muutenkin pääosin tyytyväisiä äidin ja isän pikkumussukoita. Sitten on ilmeisesti vain yksi sellainen äiti, joka ei kertakaikkiaan JAKSA lastaan, koska se lapsi on pääosin tyytymätön, kitisee lähes koko ajan ellei äiti vääntele naamaansa tai keksi koko ajan jotain uutta tekemistä. Ja mikä parasta, ei ole hetkeäkään huutamatta ellei saa olla äidin lähellä.

Täysin sietämätöntä. Olen lohduttanut itseäni sillä, että ainakin sen saa ajoissa nukkumaan ja nukkumaan laittaminen on ollut jo pitkään helppoa. Lapsi sänkyyn ja huoneen ovi kiinni. No, jopas on tehty nyt sekin sitten hankalaksi ja Vilma huutaa nyt myös nukkumaan mennessään. PRKL.

Eilen seisoin parvekkeella ovi takanani kiinni ja tuijotin tähtiä samalla kun Vilma karjui pää punaisena makkarissa. Joskus ei vaan jaksa. Ja meillä niitä päiviä on ollut tällä viikolla jo monen monta.

Apua. Niisk. Hanna on loppurättipoikkiuupunutväsynytkyllästynyt. Kahdeksan kuukauden huutoasiantuntijana en kyllä pysty suosittelemaan tätä äitiyttä kellekään jolla ei vielä ole lapsia. Koliikkihuudon jälkeen on seurannut vain lisää mitäliehuutoja ja kitinöitä. KOSKA TÄMÄ HELPOTTAA??

Odotamme täällä innolla päivää, jolloin Vilma lähtee rippileirille. Ja toivon tosiaan, että silloin ei vaihtoehtona ole päivärippikoulua vaan ainakin se viikon pituinen LEIRI. Sitä odotellessa odotan myös keskiviikkoa, jolloin pääsen oman äitini kainaloon kitisemään. :)