Meillä ei käy enää Nukku-Matti. Se alkoi tossa toissa viikolla tehdä lenkkinsä niin, että meille ei enää ehdi ollenkaan. Sen sijaan meillä huudetaan. Kovaa, hysteerisesti, paljon, kauan. Kello on siis jo noin paljon ja edelleen vaan huudetaan. Seisotaan siinä pinnasängyn takapäädyssä ja karjutaan täyttä kurkkua. Pian karjutaan jo täällä olohuoneen puolellakin. Talo taas tutisee ja naapurit mulkoilee huomenna pihalla.

Uusi ohjelmanumero on myös kello neljän aamuhuuto. Taas kiljutaan. Melkein tunti.

Siis mitähän tämä on?

Lopulta talo hiljenee ja lapsi nukkuu istuvaltaan sängyn päätyyn nojaten.

(Heräilyyn liittyy myös se, että tissit on taas kerran out. Ei vaan kiinnosta. En tajua sellasia tissitakiaisvauvoja, jotka roikkuu tissillä paikassa ku paikassa. Vilman mielestä mun tissit on ihan ylimainostettu juttu. Siis häh?! Nehän on maan mainiot. Piru vie, ei tota lasta varmaan yli vuotta saa imetettyä millään.)

Muoks. Eikä meillä huudateta lasta ihan huvin vuoksi. Käydään vaan välillä vetämässä henkeä olkkarissa ku koko aikaa ei jaksa. Eikä se hyssytys edes auta. Nii.