Olen asunut lapsuuden kotoa poismuuton jälkeen vain ja ainoastaan kerrostalossa. Tähän on ollut syynä ensinnäkin raha. Asumisen pitää olla mahdollisimman edullista vaikka paikalle tosin asetankin vaatimuksia. Suurimpana syynä kerrostaloissa viihtymiseen lienee kuitenkin se, että siellä on pelokkaankin turvallista majailla. Mitä ohuemmat seinät sen parempi (avunhuudot kuuluvat naapuriin). Toiveena tietysti, että asunto on ainakin toisessa kerroksessa, jotta a) parvekkeelta kukaan ei pääse kiipeämään sisään ja b) jotta naapureita (lue= avunhuudot kuulevia ihmisiä) on sekä yläpuolella, alapuolella, että kummallakin sivulla. Tämä siis ihannetila. Kerrostaloissa alaovi menee yöksi lukkoon. Joissain luksusmalleissa (Uudenmaankadun asunto Turussa) alaovi on lukossa koko päivän. Tosin sekään ei karkota tv-luvantarkastajia (niitä vilisi juuri mainitun asunnon oven takana).

Ainoa asia mitä kaipaan on oma piha. Sellainen, missä voisi pylly pystyssä kuopsutella kukkapenkkejä, syksyisin haravoida lehtiä ja välillä vaan istua puutarhakeinussa ja juoda kaffetta.

No, miksei sitä voisi kerrostalon pihamaallakin käyskennellä kuin omallaan? Meidän taloyhtiö on ensimmäinen, jossa olen näin nähnyt tehtävän. Aluksi oli hiukan hämmentävää kohdata kylpytakkisillaan saunasta vilvoittelemaan saapunut herrashenkilö saunakalja kourassa rapun pielessä. Samainen mies kasteli nurmikkoa sadettajalla ennen saunaan menoa samalla kun vaimonsa piti lapsineen piknikkiä nurmikolla. Yläkerran mummo nyppi pihakukista rikkaruohoja ilman että oli pihatalkoot. Minäkin innostuin eräänä päivänä haravoimaan käpyjä ja risuja leikkipaikan läheisyydestä.

Naapureille sanotaan muutakin kuin hei. Niiden kanssa rupatellaan kuulumisia pitkin viikkoa, kerrotaan murheita ja iloja, vaihdellaan lastenvaatteita ja nuhanhoitovinkkejä, naapureista otetaan valokuvia rapun edessä ja tuodaan ne sitten kehitettyinä postiluukusta.

Vaikka onkin Espoossa, meiän omas pihas on niin pal kauhian mukava olla.