Mikähän siinä on niin vaikeaa muistaa kun sanotaan selvästi ja kuuluvasti että jumppa on kello kuusi, ole kotona puoli kuudelta ja siltikin joka kolmas kerta ei olla kotona silloin? Taas muistutetaan ja muutaman viikon päästä sama juttu.

On päiviä ja on päiviä. Sellaisia päiviä on jokunen viikossa kun ei mene niin sanotusti putkeen. Vilma huutaa ku palosireeni koko päivän, kaikki on huonosti ja tästä seurauksena äidin pinna kiristyy kiristymistään. Iltapäivällä ollaan jo ihan viulunkielinä mutta jonkun asian voimalla koitetaan jaksaa. Esimerkiksi ajatellen että huutoa tarvitsee kestää enää vartti, pian Antti tulee ja pääsen jumppaan jossa tulee hyvä mieli. En ala huutamaan, en sekoa, vartin jaksaa vielä vaikka päällään seisten.

Vartin päästä soi puhelin jonka aikana selviää että ei Antti ole todellakaan tulossa puoleksi vaan on parhaillaan Ruoholahdessa ja että kyllä minä ihan hyvin kuulemma ehdin vieläkin jumppaan kun hän tulee. Vaikka on sanottu monta kertaa selvästi ja kuuluvasti että puoli tuntia aiemmin pitää viimeistään olla kotona jotta ehdin. Ei, en ehdi jos puoli tuntia ennen Antti on Ruoholahdessa eikä Olarissa.

Näin ollen menee hermot. Kuppi kaatuu, perjantai on pilalla, ehkä jopa koko viikonloppu on pilalla. Lapsi huutaa, nyt huutaa Hannakin koska mitä turhaa enää on pinnistellä, ei se ole tulossa ajoissa enkä minä pääse mihinkään jumppaan.

Että kiitos taas kananmuistiselle ihmiselle vapaaillasta. Siitä että edes kaksi kertaa viikossa minulla on omaa aikaa ja että perjantai-iltana voi jumpan jälkeen istua sohvalla, vaan olla ja syödä hyvää ruokaa. Koska nyt ei tule hyvää ruokaa kun meni hermot. Eikä enää viitti jutella kun ei ole enää mitään puhuttavaa.

Ja harmittaa niin paljon että voi perkele sentään.