Käyn joka päivä katsomassa netistä uusimmat asuntomyynti-ilmoitukset. Olen ollut jo niin pitkään tietoinen kaikista Turun myynnissä olevista asunnoista että voisin koska tahansa palkkautua kiinteistöfirmaan asuntoesittelijäksi ja tietäisin kilpailukykyiset hinnat, kalliit ja halvat alueet, asunnot jotka menevät äkkiä kaupaksi ja ne joita myydään yli puoli vuotta.

Välillä löydän sellaisen asunnon johon meidän perhe sopisi. Jossa puulattiat natisevat jalan alla, kakluunissa räiskyy tuli iltaisin, kattoikkunasta voi tuijottaa tähtiä ennen kuin nukahtaa. Portaita on paljon, yhdet kellariin, toiset ylös makuuhuoneisiin. Makuuhuoneita on kaksi. Keskellä on pieni keittiö, kuitenkin niin iso että sinne mahtuu pöytä ja kuusi tuolia. Kaikki erilaisia, valkoisella maalattuja. Olohuoneessa kirjoja ja leluja, sohva ja pöytä jonka päällä voi pelata tai jonka ympärille voi kerääntyä ystävien kanssa. Kellarikerroksessa otetaan löylyt, kuivataan pyykit, majoitetaan vieraat ja katsotaan iltaisin tv:tä.

Tänään löysin sellaisen. Alueelta mihin haluaisin meidän perheen viedä. Kävelisimme rautatieaseman yli kulkevaa siltaa torille, kävisimme viikonloppuaamun kahveilla Aschanilla. Leipää ostettaisiin kauppahallista Ullan pakarista. Mentäisiin takaisin kotiin, lakastaisiin lumet rappusilta, istuttaisiin pihakeinussa, kuunneltaisiin linnun laulua ja kaukaista autojen ääntä.

Mutta me ei muuteta siihen. Ei vielä koska me ei olla vielä valmiita lähtöön. Vielä on koulupäiviä jäljellä, töitä tehtävänä, asuntoa maksettavana. Mutta Hannan sydämessä ollaan jo kotimatkalla, osa laukuista pakattuna, sydän kauan sitten jo muuttaneena. Muu tulee perässä.

Viimeinen syksy Espoossa.