Mukkalissa on enemmän ku kivaa. Mukkali on samalla vähän jänskä koska siellä on välillä hiiriä, oravia ja siilejäkin ja samalla ihana koska siellä saa soittaa marakasseja, rumpuja ja ennen kaikkea: laulaa.

Jos mukkaliin ei lähdetä välittömästi kun on syöty aamupuuro, alkaa huoli siitä, ollaanko sinne menossa ollenkaan. Varmuudeksi kannattaa mennä eteiseen ja hokea ulko-ovella "laulamaa, laulamaa, mukkali" jotta äiti ei unohda.

Ei äiti unohda. Äiti tykkää ihan yhtä paljon mukkalista kuin Vilma. Koska maanantaisin ei tarvi lähteä ulos palelemaan aamulla. Siitä hyvästä äiti laulaa kovaa ja korkeelta, tanssii, soittaa ja kikattaa. Oikeestihan meidän Vilma on se kaikkein suloisin lapsi siellä ryhmässä, halii kaikki ensimmäiseksi, osallistuu kovasti kaikkeen eikä ole hetkeäkään paikallaan. Äiti on niin ylpeä lapsensa soitto- ja laulutaidoista että ei meinaa pysyä itsekään paikoillaan.

Silloin kun ei olla mukkalissa, lauletaan maailman kamalinta lastenlaulua, jonka mummu opetti Vilmalle ja josta tuli kestohitti.
Aa, aa Allin lasta
pientä linnunpoikaa.
Ei ole isiä, ei ole äitiä
joka sitä hoitaa.
Jos sanon että Aa, aa Allillilliä (kuten Vilma asian ilmaisee) lauletaan meillä yli 60 kertaa / päivä en liioittele yhtään. Välillä se ei edes riitä koska Allillilliä pitää laulaa jokaiselle nallelle, pupulle, Pepille, kengillekin toisinaan.

Lisäksi lauletaan "Äiti äiti pu pu"-laulua (lue: Peikkoäidin kehtolaulu), "Ihhahhaata" ja "Liili, liiliä" (Siili-laulu joka on opittu mukkalissa ja poistunut sittemmin mukkalin ohjelmistosta).

Ja minähän laulan. Kerrankin on yleisö joka nauttii täysin siemauksin eikä nurise että ole jo hiljaa. Toisin kävi yhden mukkalin pojan äidille joka kertoi että poikansa puistelee päätään aina kun hän yrittää laulaa.