Paljastetaan nyt tämäkin asia mikä on siis edelleen asia ainoastaan ja vaan siitä syystä että olen niin monesti valinnut aidan ylityspaikaksi sen matalimman kohdan: Tutti ja sen lutkuttaminen edelleen 1v 2kk iässä. Ennen Vilmaa olin päättänyt (voi näitä ihania sinisilmäisiä päätöksiäni koskien vauvojen nukkumista, kyllä oon ollut viisas;)) että tuttia ei hankita. Tutti ostettiin Kätilöopiston kanttiinista kotiinlähtiessä (en muista mistä syystä).

Tutin syömistä piti opetella. Siinä meni kuukausia. Vilmaa ei kiinnostanut tutti vaan tissin lutkutus. Minua taas ei enää kahden kuukauden 24/7-imetyksen jälkeen kiinnostanut toimia tuttina, varsinkin kun sen seurauksena maitoa tuli koko ajan yli tarpeen. Lopulta Vilma tajusi tutin syvimmän olemuksen. Siitä nyt ei mitään hittiä koskaan tullut mutta kyllähän sillä nyt hiljaiseksi sai jos kaupassa huuto yltyi. Nukkumaankin käytiin niin rauhallisesti tutin voimalla.

Tässä vaiheessa päätin että tutista luovutaan ehdottomasti ennen yhden vuoden ikää. Vaan tuli häitä ja muita tekosyitä miksi tuttia ei äidin mielestä voinutkaan ottaa pieneltä pois. Kun vuoden rajapyykki oli ylitetty, yks kaks yllättäen tutista tulikin se juttu.

Tuttia käydään katsomassa pitkin päivää pinnojen välistä ja jos se on jäänyt liian lähelle reunaa, se kurotetaan kädellä ja hihitellen tepastellaan näyttämään äidille mikä löytö on tehty. Tällä hetkellä tutti on vain ja ainoastaan unikäytössä.

Ja nyt minun pitäisi se sitten ottaa pois. Voi pirun sarvet ja yhden kerran. Miettikää nyt! Siis voiko ihminen enää enempää tuntea epäonnistuneensa tässä tuttiasiassa. Miksi se ylipäätään piti antaa, miksi sitä vaan väkisin piti syöttää kun se ei edes kelvannut ja miksei sitä otettu pois silloin kun se olisi ollut lasten leikkiä?

Kysyn vaan. Tutista irrottautuminen alkaa näinä päivinä. Kauhistuttavaa.