Tässä kun isänpäivä kovaa vauhtia lähenee (meidän taloudessa jo toinen, härreguud!!), ajattelinkin jälleen avata mielipiteeni aiheesta isänpäivä ja lahjat. Jo viime vuonna törmäsin uudelleen ja uudelleen kysymykseen siitä, mitä mahdollisesti olen hankkinut Antille isänpäivälahjaksi. Ja voi sitä silmien pyörittelyä kun kerroin että Antti ei ole isäni  (niin kuin moni ilmeisesti sitkeästi luulee... sinänsä vähän outoa minusta) eikä näin ollen ole minun asiani hankkia hänelle lahjaa vaan se on lähinnä Vilman asia. No, koska Vilmalla on tilillä ainoastaan Nordean lahjoittama kymmeneuronen sekä sen lisäksi 30 senttiä korkoa, olen ajatellut että Vilma ehkä haluaa säästää rahansa koska sillä ei kauheasti nykymaailmassa saa. Ideoita olen jaellut avokätisesti Vilmalle, mitä neiti voisi ihan omin pikkukätösin askarrella. Viime vuonna hän askartelikin äidin ja papan avustuksella oikein hienon kortin jonka allekirjoitti omilla pikkuruisilla kädenjäljillään.

Jaksan ihmetellä niitä naisia jotka isänpäivän tienoilla raahaavat puolisoilleen kaupasta milloin mitäkin lahjuksia ja niitä miehiä jotka tekevät saman äitienpäivänä. Toki olen sen verran opiskellut psykologiaa että olen kuullut oidipuskompleksista ja siitä että toisille se jää vähän niinku päälle ja mennään ikäänkuin isän kanssa naimisiinkin. Mutta en olisi uskonut että se on näinkin yleistä.

Sen verran siis saanen vihjaista että meillä ei toinen puolisko hanki isän- tai äitienpäivälahjoja koska meidän mielestä se on kieroutunutta ja pervoa. Sitä paitsi kun tarjonta kerran on niinkin värikästä kuin 1)Remeksen kirja, 2)sukat jossa lukee isä on paras tai 3)kalsarit jossa lukee isä on paras, saattaa meidän talouden isä arvostaa huomattavasti enemmän Vilman aamupusua ja yhdessä leivottua kakkua.