"Poikkesimme" illalla oikeassa kaupungissa eli Stadissa kuten se täällä päin tunnetaan. Reissun aikana tajusin yhtä jos toista siitä, miten erilaisia olisivat Vilman päivät jos kotona olisikin äidin sijasta isä.

Bussi ajoi pysäkille niin että kyytiin olisi ehtinyt ihan helposti juoksemalla mutta kävelemällä se meni nenän edestä. Kävelimme ja bussi hurahti liikkeelle juuri kun olimme kohdalla. Minä en juokse bussille. Ikinä enkä missään tilanteessa. En tiedä miksi en juokse mutta ehkä siksi etten ole koskaan juossut enkä ole jaksanut enää aloittaa uutta harrastusta. Menen mieluummin seuraavalla, vaikka se tulisi puolen tunnin päästä. Vilma jäi siis tälläkin kertaa ilman vauhdin huumaa mikä syntyy siitä kun isä juoksisi rattaita työntäen kohti bussia - ja ehtisi ajoissa bussiin. Tälläkin kertaa odotimme, odotimme, odotimme ja odotimme Vilman hokiessa taukoamatta "Mennään mennään".
Opetus: Hannan seurassa kärsivällisyyttä, Antin seurassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita = hauskaa Vilman mielestä.

Pääsimme perille. Kävimme Kotipitsassa syömässä päivällisen ja jatkoimme matkaa vessan kautta kohti Tikettiä. Vilma ja isä söivät "hyvää pittaa", äidillä ei ollut nälkä (mikä sinänsä on tosi omituista).
Opetus: En keksi.

Viimeinkin matkalla Tikettiin. Päästäkseen Kampin keskuksesta Urho Kekkosen kadulle on mentävä joko a) hissillä tai b) liukuportaita. Minä en mene vaunujen kanssa liukuportaita. Ikinä. Ne painavat liikaa jotta olisin varma että homma pysyy hallinnassa. Matkarattailla menen ehkä, ylöspäin luultavasti, alaspäin tuskin. Antti valitsee liukuportaat. Aina. Nytkin valitsi.
Opetus: Antin seurassa helppoa matkantekoa liukuportaissa joissa voi vilkutella vieressä alaspäin matkustaville tädeille ja sedille. Hannan seurassa hissin odottelun myötä lisää kärsivällisyyden kasvatusta.

Tiketin jälkeen tehtiin vielä huippusalaisia hankintoja ja ostettiin pehmistä ennen kotimatkaa. Bussiin ehdittiin niukin naukin - ei tarvinnut edes juosta, riitti että otti muutaman reippaan harppauksen.
Opetus: Hannan seurassa panikointia salaisista hankinnoista, ei jätskiä koska niin ei voi tehdä jos on yksin Vilman kanssa (älkääkä vain kysykö miksi koska en tosiaankaan tiedä) sekä luultavasti myöhästyminen bussista koska en ehdi hahmottaa niin nopeasti lähtevää bussia taikka ottaa niitä paria ratkaisevaa syöksyharppausta ovien väliin. Antin seurassa leppoista ja mukavaa yhdessäoloa, hassuttelua, lisää liukuportaita, lisää hyvää mieltä ja lopulta ehtiminen bussiin.

Kotimatka bussissa. Minä en ole koskaan uskaltanut painaa sitä nappia missä on vaunujen kuva. En tiedä miksi, olen kai ajatellut että siitä ei tapahdu mitään ja jos tapahtuu niin lähinnä bussin kaiuttimista alkaa kaikua jotain solvauksia ilmaiseksi matkustajalle. Tai sitten se on merkki kuljettajalle että vain loinen olisi jäämässä seuraavalla pysäkille joten ei ole syytä pysähtyä sen vuoksi. Antti uskaltaa mitä vaan. Painaa esimerkiksi ihan pokalla naamalla sitä nappia missä on vaunun kuva. Herran jumala. En tiedä uskooko tätä kukaan mutta kuului ihan tavallinen pling ja edessä olevaan tauluun syttyi lamppu "pysähtyy". No, luultavasti koska Antti oli mukana ja Anttihan maksoi matkasta.
Opetus: Antin kanssa riskin ottoa, Hannan kanssa tavallista ja tylsää.

Vilma jää paljosta kivasta ja jännästä paitsi siksi että kotona ei ole Antti vaan minä. Toisaalta en usko että aiheutan hätäilylläni, miettimiselläni, harkitsemisellani ja pelkäämiselläni mitään loppuelämän traumoja. Huvittavaa on lähinnä tässä se, miten erilaisia me lopulta olemme ja miten erilaisia signaaleja me Vilmalle välitämme. Ja mikä parasta, olen ihan äärettömän tyytyväinen että Vilmalla on tässä nyt kaksi mallia joista molemmat selviytyvät kyllä elämästään ihan mukavasti mutta joiden tyyli päivittäisissä asioissa on vastakohtainen. Sellainen kuulemma on lapselle ihan hyväksi. Onneksi. :)