Pikku-Eemukan kohdalla minä todellakin harkitsin vakavasti, jätänkö ultraseulonnat väliin. Syynä se, että en pidä ajatuksesta, että terveet seulotaan sairaista. Siitä tulee mieleen Hitlerin touhut ja siitä taas ei tule mieleen mitään positiivista. Mikäli Pikku-Eemukalla olisi niin vaikea sydänvika tai muu poikkeavuus ettei eloonjäämismahdollisuuksia olisi, ei minusta olisi kuitenkaan päättämään pienen lapseni elämästä tai elämättömyydestä. Jätän tämänkin asian mieluummin luonnon käsiin.

Siispä ultratutkimuksista ei ole sitä hyötyä meidän perheelle, mikä niistä pitäisi olla. Tieto lisää tuskaa, ainakin tässä asiassa. Jos jotain on vialla, olisin mieluummin onnellisen tietämätön kuin itkisin ja surisin loppuraskauden - vaikka se näin kirjoitettuna kuulostaa kahjolta (ja ilmeisesti onkin, mitä tulee neuvolalääkärin naaman ilmeeseen kerrottuani mielipiteitä ultraäänitutkimuksista...).

Koska en aina jaksa olla vastarannan kiiski ja koska mielipiteeni tästä asiasta ei ole ehdoton eikä yhtään jyrkkä - vain vähän häilyvä - löysimme itsemme istumasta tänään Kätilöopistolta odotellen rakenneultran alkamista. Kätilö oli myöhässä, syy selvisi hetken päästä kun ovesta ulos asteli kovasti itkevä nainen ja vakavan näköinen mies. Kätilökin tervehti meitä ääni väristen.

Tuli paska olo. Alkoi itseäkin itkettää. Sen jälkeen tuli pelko. Kun pelkoa ei enää ollut, tuli vain suru. Siinä minä makasin katsellen omaa pientä lastani jonka sydän löi niin kuin piti, jonka selkäranka oli niin kuin piti, jonka aivosta löytyivät kaikki tarvittavat osat ja palaset kohdallaan, jolla oli viisi sormea (ainakin toisessa kädessä, laskin), kaksi jalkaa, kaksi kättä, munuaiset, virtsarakko, mahalaukku, ihan kaikki niin kuin pitääkin olla. Ja mietin samalla sitä surun murtamaa naista, jonka vauvalla ei kaikki ollut kohdallaan. Joka viettää loppuraskauden miettien, surien, rukoillen, peläten. Jonka loppuraskaus on pilalla ja jonka lapsi ei ehkä koskaan selviä tähän maailmaan.

Mikäs tässä on ollessa kun on taas oma pylly pelastettu. Mutta jos se nainen olisin ollut minä, olisin todella katunut koko tutkimukseen menoa, minun lapseni olisi jäänyt seulaan, mitä sitten olisikaan tapahtunut. Olen kuullut juttuja lääkärien aborttiin painostamisesta, kylmistä asenteista sairaisiin lapsiin. Olen kuullut että joku on keskeyttänyt raskauden kun on saanut kuulla odottavansa kehitysvammaista lasta joka kylläkin selviäisi todennäköisesti hengissä mutta joka ei koskaan olisi kuin naapurin Matti. Ja olen kuullut ihan tosielämän tarinoita lapsista, joiden piti olla niin vaikeasti vammaisia etteivät koskaan selviäisi elossa ja jotka elävät tänäkin päivänä melko tavallista elämää.

Ja ennen kuin kukaan ehtii älähtää niin tarkennettakoon sen verran, että minä en ole ultraääniseulontoja vastaan. Ainoastaan omalla kohdallani kun tiedän oman reaktioni. Sen lisäksi minusta on hyvä asia että mikäli ultrassa löytyy esim. vaikea sydänvika, voidaan synnytykseen valmistautua jo niin että oikea hoito ja apu on nopeasti paikalla.

Mutta miksi ultraäänitutkimukset sitten edelleen ovat ultraääniseulontoja? Ja kenellä on oikeus päättää toisen elämästä, toivotusta elämästä jota on vaalittu jo 20 viikkoa? Huh. Onneksi minun ei tarvitse päättää. Pikku-Eemukka potkii ja voi hyvin, kiitollisuus seulan läpäisemisestä on sanaton.